KÄÄNNEKOHTIA

Teho-osastoja

Katsoin torstaina Teho-osaston eli oikeasti E.R.n muistelujakson. Siinä kerrottiin menestyssarjan resepti. Kuvataan tuttua toimintaa uudessa muodossa. Tehiksen kohdalla se tarkoitti sitä, että tuotetaan sairaalasarja siten että lääkärit ja hoitajat ovat pääosissa ja he ovat haavoittuneita ja haavoittuvia. Siis ihmisiä. Ja mennään elokuvakerronnan tasolle.

Tyypillinen juttu on tietysti siksi, että sarjaan ei aluksi uskottu oikein missään. Sitten kyllä uskottiin.

Katsoin sarjan varsinaisen päätösjakson vasta äsken digiboksilta. Eleettömän upeaa työtä ja hiukan sukua Sopranosin loppujaksolle. Kumpikaan sarja ei varsinaisesti loppunut suureen jysäykseen. Sopranosissa mentiin kahvilakuvista mustiin. Tehiksessä työn touhusta laajaan kuvaan, jossa sairaala näkyi ulkopäin kokonaan. Onkohan sitä aiemmin näytetty julkisivussa? En ainakaan heti muista. Hienot loput. Loput ilman loppua.

Sitä voi miettiä, että miksi jotkut osaavat rakentaa toistojen varaan mahtavia oivalluksia. Nelosen esittämissä Beck -tv-leffoissa on se Beckin naapuri, se tukikaulusukko. Minulla on sellainen teoria, että häntä ei itseasiassa ole olemassakaan, vaan tämä naapuri on Beckin mielikuvituksessa elävä peilihahmo. Beckin sisäinen ääni ja omatunto. Niitä kirjoja en ole lukenut eli en osaa sanoa mitä siellä on, mutta ei se mitään.

Fiktio on siitä hauskaa, että sinne uppoaa yhtä ja toista. Åsa Larssonin viimeksi suomennetussa Rebecca Martinson -romaanissa Kunnes vihasi asettuu, on kohtaus, jonka olen Åsan mukaan inspiroinut hänelle. No, ryhdyin lukemaan kirjaa kuumeisesti ja löysinkin kohtauksen helposti. Siis väärän kohtauksen. Oikeasti inspiroimani oli aivan toinen ja ehkä aavistuksen värittömämpi kuin se, jonka kuvittelin laukaisseeni liikkeelle. Aavistuksen harmillista. Mutta ei se mitään.

Taiteen teho-osasto on siinä, että se tehoaa eri osastoille päässä tavoilla, joiden olemassaolosta ei edes tiedä. Eikä tiedä vieläkään. Eikä vielä.