KÄÄNNEKOHTIA

Lukuvinkkejä kesäksi

Tässä jo perinteiseen tyyliin lukuvinkkejä kesäksi.

0. minä: Hyvä idea ei toimi
1. Hannu Lauerma: Pahuuden anatomia
2. Dennis Lehane: The Given Day
3. Ron McLarty: Polkupyörällä ajamisen taito
4. Jim Thompson: Lumienkelit
5. Mika Waltari: Turms kuolematon
6. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
7. Read Montague: Miksi valita tämä kirja?

Totuus, toinen totuus ja vielä pari totuutta lisää

Kirjoitin aiemmin roskalehtien roolista ja siteerasin Jari Sarasvuon avointa kirjettä. Nyt näyttää siltä, että aiheen vierestä ja osin aiheesta on syntymässä pienimuotoinen keskustelu.

Lyhensin Sarasvuon kirjettä alkuperäisestä. Jätin pois mielestäni asian sivuun menevät, vahvasti tunteelliset purkaukset. Lyhennys sekä teki että ei tehnyt oikeutta itse asialle. Sellainenkin on mahdollista - siis sekä että, eikä joko tai. Olivatko sitten Sarasvuon aavistuksen vihamieliset heitot täysin oikein, täysin väärin tai siltä väliltä? No, eivät ne ainakaan kivaa luettavaa kohteille olleet. Tässä kohdin ystäväni olisi voinut harkita tekstiään aavistuksen tarkemmin. Ja voinko silti puolustaa ystävääni? Tottakai, hänhän on ystäväni. Lyhentämisellä taas puolustin toista ystävääni, joka oli kirjoituksen kohteena. Tämäkin on mahdollista. Siis puolustaa molempia. Mutta jutun varsinainen pointti ei ole tässä  - vaan ihan klassisessa kysymyksessä siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin.

Voin kuvitella, miltä jatkuva kyylätyksi tuleminen tuntuu. Tai tarkemmin, voin yrittää kuvitella. En tietenkään tiedä, koska minulla ei ole tätä kokemusta. Mutta vituttaahan se nyt ketä tahansa suomalaista miestä, jos joku urpo sojottaa puskassa putki kourassa ja tirkistelee. Vanhoina hyvinä aikoina tirkistelijät lähetettiin lataamoon tai saunan taakse, nyt tulee lähtö toimitukseen photoshoppaileen. Mutta enää ei ole vanhat hyvät ajat.

Anssi Kela tarttui omassa blogissaan seikkaperäisesti asian varsinaiseen ytimeen. Siihen mitä lehdet saavat tehdä sananvapauden nimissä. Tai siis eivät saa, mutta tekevät. Kelan kirjoitus oli pätevämpi ja tarkempi kuin Sarasvuon. Sitä ei ole nostettu lehdissä esiin, koska sitä ei ole kirjoittanut Sarasvuo ja toisaalta siksi, että Kelan kirjoitus musertaa palasiksi sananvapaustekopyhyyden ja herättää kyllä esiin kysymyksen median toiminnan rajaamisesta lainsäädännön keinoin. Vai mitäs tuumitte, jos tarkastellaan asiaa ihan perinteisen oikein/väärin -asetelman kannalta? Vaikka näin.

1. Onko oikein, että lehden toimittaja voi tekeytyä asunnonostajaksi ja käydä siten salaa nuuskimassa jonkun kaappeja ja vessaa? Väärin vai väärin?

2. Onko oikein, että ihmisiä kyylätään kameroiden kanssa piha-aidan yli? Väärin vai väärin?

3. Onko oikein, että ihmistä otetaan kapakoissa ja ties missä turuilla ja toreilla salaa kuvia kamerakännyköillä, ja näitä kuvia julkaistaan lehdissä? Väärin vai väärin?

4. Onko oikein, että toimittaja seuraa tunnettua henkilöä alkoholistien vertaistukiryhmään ja yrittää siellä salaa saada tietoonsa hädässä olevan ihmisen arimpia asioita? Väärin vai väärin?

5. Onko oikein, että lehdet maksavat vinkkipalkkioita nimettömille juoruajille? Väärin vai ei.

Kysymys on lopulta oikeudenmukaisuudesta. Oikeasta ja väärästä.

Ja nyt täytyy samalla muistaa, että useimmat toimitukset ja toimittajat noudattavat suht korkeaa etiikkaa. Monet epämääräiset jutut jäävät julkaisematta, koska niillä ei ole tosiasiassa mitään merkitystä tai ne eivät liity mihinkään. Roskamedian toimitukset itseasiassa vahingoittavat näiden toimitusten ja toimittajien työtä. Milloin oikeat toimittajat alkavat puolustaa omaa työtään suhteessa tirkeistelijöihin?

Löystynyt henkinen sulkijalihas

Pari viikkoa sitten olin illallisella ystäväni Jari Sarasvuon kanssa. Juttelimme elämästä ja elämän kummallisista käänteistä. Muistelimme menneitä. Puhuimme myös rakkaudesta ja.. juuri nyt en kerro mitä. Koska tässä menee yksityisyyden raja.

Jari Sarasvuo on tunnettu henkilö, ei ’julkkis’. Jari on kirjoittanut avoimen kirjeen, joka on julkaistu tähän mennessä ainakin Facebookissa. Kirjeen seurauksena Facebookiin syntyi nopeasti myös "Sano EI tirkistelylööpeille" ryhmä, joka kannustaa säästämään - pidättäytymällä roskalehtien ostamisesta toistaiseksi. Tämä toive on tietysti epärealistinen, koska taantumassa ja yt-neuvotteluiden kourissa kamppailevat lehdet eivät peräänny. Liian moni journalisti ja puskakuvaaja on kusessa asuntolainan tai vuokran kanssa, jos lehti ei myy. Lehtiä on myytävä hinnalla millä hyvänsä. Vai onko, ihan oikeasti? Onko niitä myös luettava hinnalla millä hyvänsä? Tai onko niissä mainostettava hinnalla millä hyvänsä?

Normiselitys tirkistelyjournalismiin liittyy jotenkin sananvapauteen. En tosin ole vielä ymmärtänyt miten. Pari vuosikymmentä sitten opiskelin sivuaineena tiedotusoppia yliopistossa. Meille opetettiin journalistin ohjeet ja paljon sananvapaudesta. Niissä ei mainittu sellaista sananvapautta, joka oikeuttaisi ihmisten yksityiselämän raatelun – itse asiassa päinvastoin. Piti kunnioittaa ihmisarvoa. Minusta ihmisarvon kunnioittaminen kuulostaa erinomaiselta idealta, sen verran olen itse ihmisarvoja polkenut, että tiedän mistä puhun.

Joskus olin sitä mieltä, että on oireellisempaa lukea roskalehtiä kuin esiintyä niissä. Olen edelleen samaa mieltä. Kaikkien oireellisinta on tietysti tehdä näitä lehtiä. Oire on nimeltään henkisen sulkijalihaksen löystyminen. Roskalehdissä paska valuu - eikä edes housuihin. Harva haluaa vapaaehtoisesti työntää kättään paskaan. Minä tosin haluan, mutta vain vauvaikäisen tyttäreni pyllynpesun yhteydessä.

Tästä päivästä alkaen pidättäydyn kaikkien niiden lehtien ostamisesta, jotka myyvät meille "sananvapauteen" käärittyä paskaa, eli tirkistelyä. Vaikka niissä sitten olisi muutakin luettavaa.

Liitän tähän pari otetta Jarin avoimesta kirjeestä. Hänen luvallaan.


Selkärankansa seteleihin vaihtaneet riistäjät
Jari Sarasvuo

Meitä vaanitaan jälleen kerran kotimme portin pielessä varhain aamulla, kesäkuun 26. päivä, perjantaina kello 06.12. Emme voi hakea aamuvarustuksessa lehteä, koska postilaatikko on juuri tontin ulkopuolella, jolloin olisimme vapaata riistaa eksploitaatio-kuvaajalle. Hiihtäjä Virpi Kuitunen on lähdössä töihin jäätikölle ja minä taas saattokeikan kautta omiin töihini neuvotteluhuoneeseen. Väijyvä nilkki syö purkkaa ja tähtää kameralla. Taas tulee paha mieli, likainen ja vainottu olo.

Matkalla lentokentälle summaamme apein mielin viime aikoja riiston ja rahanteon kohteena. Lentokentällä ovatkin jo uudet loiset kimpussa. Puolison hyvästelystä ei tule mitään, kun vielä toistaiseksi raikkaalta vaikuttava kesätoimittaja-tyttö ja nuhjuinen valokuvaaja tunkevat väliimme, rikkovat rauhaamme ja estävät hyvän työpäivän toivotukset.

Pyydän ääni väristen valokuvaajalta, että saisin hyvästellä Virpin suukolla ilman, että kuvaaja tekee siitä kauppatavaraa kaikelle kansalle. Kun Virpin ja minun päät lähestyvät toisiaan, nilkki näyttää inhimillisyytensä mitan: hän nostaa kameransa häpäistäkseen intimiteettiämme.

Tänä keväänä päättyi 24 hyvää vuotta kestänyt liitto puolisoni kanssa kaikessa ystävyydessä. Ja hivenen myöhemmin alkoi uusi elämänvaihe Virpin kanssa. Elämäntilanteen muutokseen johtaneet syyt ovat monimutkaisia, pitkään kyteneitä ja ihmisyyden herkimpiin, yksityisiin alueisiin kuuluvia kehityksiä.

Yksikään meistä kolmesta ei ole julkkis, jonka ainoa peruste olla julkisuudessa on epätoivoinen pyrky sinne ja siitä seuraava suostumus julkisuusteollisuuden kaupallistamisen kohteeksi. Virpi on työssään maailmanmestari, minä omassa työssäni melkein suomenmestari ja Nina taas hieno nainen, äiti, puoliso. Kukaan meistä ei ole antanut suostumustaan intimiteettinsä riistoon paskalehtien kustantajien ahneuden alttarille. Tämä ei ole voinut jäädä torilokkitoimittajille epäselväksi.

Vaikka Virpin ja minun työni ovat julkisen kiinnostuksen kohteena, meidän ihmisarvomme on silti luovuttamaton. Me nautimme samaa lain ja hyvien tapojen suojaa kuin muutkin suomalaiset. Ennen kaikkea Virpin, minun ja Ninan haavoittuvaisimmat tunteemme ovat meidän tahdonilmaisumme perusteella yksityisiä eivätkä lainkaan kauppatavaraa.
…

Me kolme asianomaista olemme ilmaisseet suoraan ja useita kertoja, että emme halua alistaa yksityisyyttämme kauppatavaraksi. Olemme pyytäneet kunnioittamaan sitä tosiasiaa, että julkisesta työstämme huolimatta meidän yksityinen intimiteettimme ja ihmisarvomme ovat luovuttamattomia. Me emme siis halua, että elämämme herkimmät alueet ovat häpäisevän huomion kohteena.

Millainen ihminen tällaisen pyynnön jälkeen jatkaa kotirauhan häirintää ja tekee ihmisyytemme pyhimmästä osasta pikaruokaa sosiaaliselle väkisinmakaamiselle?

Fanituksen ylistys

Fanittaminen on nykyään vaativa harrastus. Kyynikkokriitikot mediassa ovat tehneet kaikkensa, jotta kritiikitön ihailu olisi mahdollisimman vaikeaa. Fanin elämä on helposti sietämätöntä. Kulttuuri- ja urheilusivujen lukeminen on ollut lähes mahdotonta, kunnes tajusin miten kritiikkeihin tulee fanina  suhtautua. Nyt ymmärrän kriitikon aseman fanin elämässä.

Viimeksi Otto Talvio ylisti Hesarissa AC/DC:n keikkaa. AC/DC:n suuruus perustuu kuulemma siihen että yhtye ei muutu. Tämä on tietysti totta. Sama Otto Talvio kritisoi vuosi sitten Eppu Normaalia siitä, että yhtye ei muutu. AC/DC ja Eppu Normaali ovat jokseenkin samanikäisiä yhtyeitä, jotka ammentavat samasta musiikillisesta perinnöstä ja viiden hengen voimin tähtäävät samaan päämäärään. Täydelliseen biisiin, jota tietenkään ei voi saavuttaa. Popedassa on kyse samasta pyhyydestä. Näiden kaikkien kohdalla amatöörikuuntelijakin huomaa, mistä on kyse. Muuttumisesta muuttumattomuuden sisällä. Siinä näiden bändien zen.

Metallican kritiikitön fanittaminen on minulle hauskinta ja tavattoman helppoa. Olen päättänyt vakaasti ostavani kaiken ja hyväksyväni kaikki ratkaisut. Tämä on sikäli helppoa, että fanina minulla ei oikeastaan ole muita vaihtoehtoja. Faniudesta luopuminen ei ole vaihtoehto tässä yhteydessä. Ja toisaalta: en ole Metallican jäsen, en kuulu heidän lähipiiriinsä. Metallica tekee Metallican töitä, ja minä luonnollisesti teen sitä työtä, joka kuuluu kansainvälisen Metallica familyn perheenjäsenen hommiin. Siis elän mukana ja käyn keikoilla aina kun mahdollista. Nyt kaksi kertaa Helsingissä.

Miten siis fanin tulee suhtautua kriittiseen kriitikkoon? Myötätunnolla. Kriittinen kriitikko ei vain tajua. Hän on joko liian nuori tai vanha ja pöhöttynyt tai pahimmillaan nuori ja pöhöttynyt. Hän on asenteellinen tai sitten hieman yksinkertainen. Kriittisen kriitikon jutun voi lukea, huokaista päälle ja todeta: kyllä toikin tajuaa, kunhan vähän aikaa kuluu.

Fanin elämä jatkuu, koska fani allekirjoittaa James Hetfieldin repliikin viime maanantain Areena-keikalta: "I do this because I love this shit."

Teho-osastoja

Katsoin torstaina Teho-osaston eli oikeasti E.R.n muistelujakson. Siinä kerrottiin menestyssarjan resepti. Kuvataan tuttua toimintaa uudessa muodossa. Tehiksen kohdalla se tarkoitti sitä, että tuotetaan sairaalasarja siten että lääkärit ja hoitajat ovat pääosissa ja he ovat haavoittuneita ja haavoittuvia. Siis ihmisiä. Ja mennään elokuvakerronnan tasolle.

Tyypillinen juttu on tietysti siksi, että sarjaan ei aluksi uskottu oikein missään. Sitten kyllä uskottiin.

Katsoin sarjan varsinaisen päätösjakson vasta äsken digiboksilta. Eleettömän upeaa työtä ja hiukan sukua Sopranosin loppujaksolle. Kumpikaan sarja ei varsinaisesti loppunut suureen jysäykseen. Sopranosissa mentiin kahvilakuvista mustiin. Tehiksessä työn touhusta laajaan kuvaan, jossa sairaala näkyi ulkopäin kokonaan. Onkohan sitä aiemmin näytetty julkisivussa? En ainakaan heti muista. Hienot loput. Loput ilman loppua.

Sitä voi miettiä, että miksi jotkut osaavat rakentaa toistojen varaan mahtavia oivalluksia. Nelosen esittämissä Beck -tv-leffoissa on se Beckin naapuri, se tukikaulusukko. Minulla on sellainen teoria, että häntä ei itseasiassa ole olemassakaan, vaan tämä naapuri on Beckin mielikuvituksessa elävä peilihahmo. Beckin sisäinen ääni ja omatunto. Niitä kirjoja en ole lukenut eli en osaa sanoa mitä siellä on, mutta ei se mitään.

Fiktio on siitä hauskaa, että sinne uppoaa yhtä ja toista. Åsa Larssonin viimeksi suomennetussa Rebecca Martinson -romaanissa Kunnes vihasi asettuu, on kohtaus, jonka olen Åsan mukaan inspiroinut hänelle. No, ryhdyin lukemaan kirjaa kuumeisesti ja löysinkin kohtauksen helposti. Siis väärän kohtauksen. Oikeasti inspiroimani oli aivan toinen ja ehkä aavistuksen värittömämpi kuin se, jonka kuvittelin laukaisseeni liikkeelle. Aavistuksen harmillista. Mutta ei se mitään.

Taiteen teho-osasto on siinä, että se tehoaa eri osastoille päässä tavoilla, joiden olemassaolosta ei edes tiedä. Eikä tiedä vieläkään. Eikä vielä.

Karpo

Olen ihaillut Karpoa toimittajana pitkään, ehkä aina. Maikkari on tehnyt suuren palveluksen suomalaisille tuomalla Karpon uusvanhoilla jaksoilla nyt kesällä televisioon.

Hannu Karpon vuosikymmenien menestys perustuu luonnollisesti kovaan työntekoon ja intohimoon mennä vähän pidemmälle. Kun tein töitä Maikkarissa 1995-2000, käytävillä kulki legendoja Karposta enemmän kuin kenestäkään muusta, ehkä Spedeä lukuunottamatta. Legendoja itsejään ei juuri käytävillä tai kahvioissa näkynyt. Mikä johtui siitä, että he olivat tekemässä töitä. TV-töitä tehdään aika vähän kuljeskelemalla käytävillä.

Karpo teki ja tekee sen mistä joku Michael Moore ehkä joskus haaveili. Kertoo asiat niin kuin ne ovat. Monethan erheellisesti luulevat, että Moore on dokumentaristi, kun hän on propagandisti. Molemmat välittävät kuvan siitä että ovat pienen ihmisen asialla systeemiä vastaan. Karpo on.

Mistä Karpon karpoudessa on kyse? Mielikuvien tasolla näemme Karpon sellaisena kuin häntä ei ruudussa näe. Sketseissä imitoituna kyllä. Karpous on kyky tehdä juttuja jutuista, jotka eivät kiinnosta ketään muuta. Pitäisi kiinnostaa.

Minulla on ystävä, jonka lempinimi on Huutava Insinööri. Pari viikkoa sitten hän kiinnitti huomiota Hesarin pikku-uutiseen, jossa kerrottiin yhtäkkisestä sotaharjoituksesta Etelä-Suomessa, jonka seurauksena esimerkiksi ilmatila suljettiin etukäteen varoittamatta. Insinööriystäväni totesi, että ei tässä kyllä ole kyse sotaharjoituksesta, vaan ihan jostain muusta. Kuten sitten olikin, kuten meille kaikille myöhemmin selvisi.

Muistaakseni Erno Paasilinna esitti joskus, että kannattaa lukea lehdistä pikku-uutiset niin tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Nyt pikku-uutinen on se, että Jarmo Korhosella on sähköposteja lähettelevä kaksoisveli. Toinen Paasilinna kehitti 70-luvulla hupaisan teorian siitä, että Kekkonen vaihdettiin jossain vaiheessa toiseen mieheen, identtiseen kopioon. Tarkoittikohan Keskustan Urhous -kampanja sitä, että nyt jo kloonataan Korhosta?

Karpoa ei pysty kloonaamaan. On vain yksi Karpo. Vähän niinkuin on vain yksi Muhammed Ali. Vai voiko joku väittää, että ammattinyrkkeilyssä olisi nähty Alin jälkeen mitään, joka on yhtaikaa kaunista, tehokasta, runollista ja pelottavaa?
 

Snapshot

Oma teoriani on luonnollisesti tämä. Krugmanin Lama kertoo miten olemme tulleet siihen missä olemme. Hyvä idea ei toimi kertoo miten tästä päästään pois.

Kuva on Akateemisen Kirjakaupan myydyimpien tietokirjojen TOP10 -hyllystä.

Miten hävitään vaalit voittamalla ne

Kokoomus oli Suomen suurin puolue eilen pidetyissä EU:n parlamenttivaaleissa. Kokoomus tavoitteli neljää paikkaa ja sai kolme. Perussuomalaiset olivat vaalien selvä voittaja - vihreiden rinnalla.

Kokoomukselle tarjoiltiin vaalivoittoa myös edustajapaikkojen suhteen, mutta kokoomus valitsi väärän vastustajan näihin vaaleihin, siis perussuomalaiset, jotka niistivät kaupungeissa ja varsinkin Helsingissä myös kokoomuksen kannatusta. Perussuomalaiset eivät kuitenkaan olleet kokoomuksen todellinen vastapooli, vaan vihreät.

Kokoomuksen omat perussuomalaiset, Pöntinen ja Vatanen, tekivät karhunpalveluksen kokoomukselle. Varmaankin luultiin, että nämä viihde-ehdokkaat syövät Soinin kannatusta. No eivät syöneet. Soini on retoriikan taidoiltaan ylivoimainen, ja Pöntiseltä ja Vataselta ei löydy vaakakuppiin mitään ylivoimaista ominaisuutta.

Kokoomuksen Toivo- ja Korva -kampanjoihin luottaneet liikkuvat äänestäjät alkoivat epäillä puolueen uskottavuutta. Tuli tunne siitä, että arvoista vahvasti kiinni pitänyt puolue alkaa ostaa kannatusta tukemalla "b-sarjan soineja". Kun samaan aikaan vihreät asemoituivat vaihtoehdoksi perussuomalaisille ja lopulta kokoomukselle.

Kokoomuksen idea kotisoineista oli hyvä - ja ei tietenkään toiminut, koska puolueen johto myi arvopohjansa "itsenäisen ajattelun" ja käänteisen suvaitsevaisuuden hyväksymisellä. Tyhmyyden tukeminen ei ole itsenäistä ajattelua, ja suvaitsemattomuus ei muutu suvaitsevaisuudeksi sillä, että siitä keskustellaan.

Näissä vaaleissa kokoomuksesta tuli hetkeksi tavallinen menestystarina. Olen seurannut suhteellisen läheltä uuden kokoomuksen taivalta presidentin ja eduskuntavaaleissa. Tiedän että puolueen johdossa on itsekriittisiä ja terväviä aivoja. Jos siellä jaksetaan nyt hetkeksi pysähtyä, siellä huomataan että suurin ei menesty alkamalla "vähän joustaa" ideastaan. Siis siitä ideasta, että kysymys oli toivon tarinasta. Mitä toivoa Vatanen ja Pöntinen nyt sitten edustivat? Ei mitään, vain halpaa markan populismia, joka maksoi nyt neljännen paikan. Onneksi se ei mennyt perussuomalaisille, vaan se siirtyi vihreille.

Hyvät ideat tulivat kalliiksi. Omaan tarinaan on sairaan vaiketa jaksaa uskoa, varsinkin kun samaan aikaan alkaa pelätä häviävänsä.

Ideoiden Coelho?

Uudessa Talouselämässä on Henrik Muukkosen Hyvä idea ei toimi -arvostelu. Muukkonen vertaa minua Paulo Coelhoon, vaikka olen tulkitsevani niin, että hieman ivallisesti. No mikäs siinä.

"Siinä missä Coelho yrittää syleillä koko maailmaa, Kulmala syleilee kuoliaaksi yhtä sanaa, ideaa."

"Kirja pullistelee outoja ohjeita ja väitteitä ilman perusteluja."

"Kulmala tarvitsee idean moninkertaiseen määrittelyyn kaksi ja puoli sataa sivua."

Kummallinen väite tämä viimeinen. Idea määritellään kirjassa tasan kerran.